Blogi: Kyynistymistä vastaan
Havaitsin kesällä, että olin huomaamattani kyynistynyt. Ulkona oli mitä kaunein kesäpäivä, mutten osannut iloita siitä. Mieleni suojautui toistuvien kriisien muovaamana, kertomalla miten tämäkin pian kääntyy kärsimykseksi. Havahduin ja yritin kohdata tunteen uteliaalla kiinnostuksella. Miten minä olen tällaiseen luisunut? Mitä kyynisyys yrittää kertoa?
Olen sosiaalipsykologi ja aiemassa työssäni erikoistunut ympäristötunteisiin. Siksi olen viime vuosien aika tutustunut syvällisesti mm. lasten, nuorten ja aikuisten ilmastoahdistukseen ja sen johdannaiseen – kyynisyyteen. Kyynistyminen on varsin ymmärrettävää, sillä se on yleistynyt suojautumiskeino aikuismaailmassa, aivan vallan kahvassa asti. Kyyniseksi harvoin ryhdytään tietoisesti, se pikemminkin hiipii mieleen tahdonvastaisesti, reaktiona muihin tunteisiin kuten avuttomuuteen, pettymykseen tai suruun. Kun näitä syvempiä tunteita ei kyetä käsittelemään syntyy tarve peitellä niitä, peittää haavoittuvuus haarniskaan. Usein tällainen tilanne on seurausta kovista ulkoisista paineista, ehkä jopa uupumuksesta ja näköalattomuudesta. Voimavarat eivät riitä tunteiden kohtaamiseen tai muutoksen aikaansaamiseen. Muiden toiveikkuus alkaa näyttää hölmöltä, koska se muistuttaa omasta toivottomuudesta. Pessimisti ei kuulemma pety, mutta valitettavasti hän ei myöskään tunne paljoa muutakaan.
Mikä siis avuksi kyynistymiseeni? Olin ottanut jo ensimmäiset askeleet, tullut tunnetta puolitiehen vastaan ja kysynyt kuulumisia. Kyynisyys vastasi, että väsyttää, surettaa ja että ei haluaisi enää lukea uutisia. Hyväksyin tämän ja vähensin ruutuaikaani. Kyynisyys tuhahti, että vetäydyn ruusuiseen kuplaan, kun en seuraa maailman menoja. Lohduttauduin tiedolla, että rajojen vetäminen on palautumisen kannalta välttämätöntä. Kyynisyys pelotteli dystopioilla, joihin vastasin ”jokainen meistä on tulevaisuudentekijä”.
Sitä paitsi saisinhan minä kohta tehdä työtä, jossa tulevaisuutta luodaan aivan konkreettisesti päivä ja projekti kerrallaan. Tiesin että parhaat tavat jarruttaa kyynistymistä on lisätä elämään merkityksellisyyttä, itsemyötätuntoa ja omien arvojen mukaisia tekoja. Työni Vihreä lippu -ohjelmajohtajan sijaisena on nyt jo ollut juuri tätä: merkityksellistä, myötätuntoista ja arvojeni mukaista tekemistä. Olen uskaltanut jopa innostua, herkistyä todistamani toiminnan ja kehityksen äärellä. Elämä ei ole vain kärsimystä, se on myös iloa, kauneutta, keksimistä, luovuutta, lempeyttä ja hassuttelua. Rakkaiden asioiden puolesta toimimista. Tällaista hölmöilyä toivon lisää meille tahdonvastaisille kyynikoille.

Minerva Peijari
Artikkelin kirjoittaja Minerva Peijari aloitti Vihreä lippu –ohjelmajohtajan sijaisena syyskuun alussa. Hän on Ympäristökasvatusjärjestö FEE Suomen kaksikielinen vahvistus, joka on taustaltaan sosiaalipsykologi. Aikaisemmin hän on toiminut ympäristötunteiden asiantuntijana Tunne ry:llä. Minervalla on syvät juuret myös teatterin tekemisessä ja kokemusta teatterikasvatuksesta.
Sosiaalipsykologia on Minervan intohimo, ja hän uskoo sen myös heijastuvan hänen työhönsä Vihreän lipun parissa. Kehittämislähtöinen toimintatapa innostaa Minervaa, ja hän toivookin voivansa panostaa erityisesti siihen, että Vihreä lippu –toiminta tukee opettajien ja kasvattajien hyvinvointia ja tekemistä.
”Työssäni näen itseni osana suurempaa kokonaisuutta. Koen, että tehtäväni on edistää FEE Suomen, Vihreän lipun ja osallistujiemme työtä rakentavasti ja kannattelevasti. Toivon, että pystyn lisäämään Vihreä lippu -ohjelman elinvoimaisuutta ja löytää hauskuutta sen kehittämisestä”
FEE Suomi on tullut Minervalle tutuksi Tunne ry:n ja yhteistyössä tehtävän Tulevaisuus mielessä -hankkeen kautta. Myös Vihreä lippu -toiminta on ollut hänelle ennestään tuttua ja hän onkin ihaillut suuresti Vihreä lippu -koulujen tekemää työtä.
Blogiteksti: Minerva Peijari
Henkilöesittely: Saana Koukku
Kuvat: Saana Koukku